Tämä kirjoitus tulee vähän jälkijättöisesti, kun pohdiskelin asiaa jo eduskunnan kyselytuntia 11.6.2026 seuratessani. Tuolloin eduskunnassa keskusteltiin (jälleen kerran!) ennallistamisesta. Nyt aihe aktivoitui mielessäni uudelleen, kun Yle julkaisi jutun Jyväskylän Tourujoen kosken kunnostamisesta. Kyselytunnin keskustelua kuunnellessa harmittelin mielessäni sitä, kuinka helposti (tämäkin!) aihe kärjistyy vastakkainasetteluksi. Erityistä vastustusta ennallistamisessa aiheuttaa sen synnyttämät kustannukset ja pelko yksityisomaisuuteen kajoamisesta.

Minulle ennallistaminen on sydäntä lähellä oleva asia. Ymmärrän kuitenkin, että se ei tapahdu kerralla eikä ole mahdollista ennallistaa ihan kaikkea. Tässä, niin kuin monessa muussakin asiassa, on osattava tehdä viisaita valintoja. Suomen luonto on monimuotoinen ja niin ovat myös ennallistamisen tarpeet. Jokaisella elinympäristöllä on omat lajinsa, omat haasteensa ja omat ratkaisunsa.

Ensinnäkin ennallistaminen pitää aloittaa sieltä, missä luonnon tila on kaikkein kriittisin ja missä toimenpiteillä saadaan suurin hyöty luonnon monimuotoisuudelle.

Perinnebiotoopit, kuten niityt ja hakamaat, ovat yksi esimerkki Suomen uhanalaisista luontotyypeistä. Niiden säilyttäminen vaatii jatkuvaa hoitoa, kuten laidunnusta ja niittoa. Ei riitä, että alueet jätetään rauhaan, vaan ennallistaminen tarkoittaa tässä tapauksessa aktiivista luonnonhoitoa ja laiduntavaa karjaa. Monien niittykasvien lisäksi muun muassa apolloperhoset ja linnuista esimerkiksi kottarainen ovat riippuvaisia perinnebiotoopeista.

Virtavesien ennallistamisesta kirjoitin jo aiemmin, mutta totean vielä, että sillä voidaan saada nopeasti merkittäviä tuloksia. Vaellusesteiden poistaminen ja purojen palauttaminen luonnontilaan hyödyttävät kaloja, hyönteisiä, lintuja ja koko vesiekosysteemiä.

Soiden ennallistaminen (mm. ojien tukkiminen ja puuston poistaminen) puolestaan hyödyntäisi vesistöjä, mahdollistaisi turpeen muodostumisen käynnistymisen ja totta kai loisi elintilaa suolajeille. Viime aikoina keskustelua on herättänyt myös soiden maanpuolustuksellinen merkitys. Puolustusministeriö ja ympäristöministeriö ovat yhteistyössä selvittäneet näitä mahdollisuuksia ja oletan, että soiden ennallistaminen Itä-Suomessa tulee etenemään tulevina vuosina EU-rahoituksen, yksityisrahoituksen ja valtion rahoituksen turvin.

Kuka tämän työn tekee?

Tarvitsemme ihmisiä, jotka osaavat suunnitella, toteuttaa ja seurata ennallistamishankkeita. Tarvitsemme muun muassa biologeja ja hydrologeja, mutta myös ammattilaisia, jotka osaavat käytännön työn tehdä. Tällaista osaamista voisi olla esimerkiksi metsäkoneenkuljettajilla ja maarakennuskoneenkuljettajilla. Siksi ennallistamisosaamisen pitäisi näkyä nykyistä vahvemmin myös ammatillisessa koulutuksessa.

Minun visiossani metsäkoneenkuljettajan työ ei tulevaisuudessa ole pelkästään hakkuita, vaan metsäkoneenkuljettaja voi olla rakentamassa kosteikkoja, tukkimassa ojia, palauttamassa puroja luonnontilaan tai tekemässä muita luonnonhoitotöitä. Samanlaista osaamista voitaisiin tuottaa myös maarakennuskoneenkuljettajille. Samalla synnytettäisiin uudenlaista vihreää osaamista ja työtä eri puolille Suomea.

Olenkin esittänyt, että oma työnantajani, Pohjois-Karjalan koulutuskuntayhtymä, lähtisi tällaista koulutusta tarjoamaan.

Maatalousalan perustutkinnossa tämä tarve on jo tunnistettu ja tutkinnossa on tarjolla valinnaisena tutkinnon osana ”Maatalousluonnon monimuotoisuuden ja maiseman hoito 15 osp”.

Vaikka ennallistaminen maksaa, niin entä, jos emme tee mitään? Luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen näkyy jo nyt pölyttäjien määrässä, vesistöjen tilassa ja kalakannoissa. Korjaamatta jättäminen vaikuttaa enemmin tai myöhemmin myös meihin ihmisiin. Onko silloin jo liian myöhäistä palauttaa asiaoita ennalleen?

Ennallistaminen on tulevaisuuteen katsomista. Ennallistaminen on sitä, että jätämme seuraaville sukupolville luonnon, joka kykenee ylläpitämään elämää myös tulevaisuudessa. Kaikkein arvokkaimpien ja heikoimmassa kunnossa olevien elinympäristöjen palauttaminen ei voi odottaa.