Kauan sitten – tai ei oikeastaan niin kovin kauan sitten – syntyi Kainuussa Puolangalla tyttö, perheen toiseksi lapseksi. Tytön isä korjasi pienkoneita, ajoi kuorma-autoa, rakensi taloja – mitä työtä nyt milloinkin sattui tarjolla olemaan. Tytön äiti puolestaan ompeli tehtaalla jääkiekkovarusteita ja hiihtohansikkaita.

Pienessä pitäjässä elämä oli yksinkertaista, mutta tarjosi silti monenlaista koettavaa. Myös vaaramaisemien halki kulkevat tiet houkuttivat uteliasta tyttöä kulkemaan ja näkemään maailmaa.

Tyttö oli harvoin paikallaan. Hän kiersi kylää kuin tuuli: kerhosta kuoroon, koirien tai lehmien seuraan. Hän hyppäsi mopon, hevosen tai moottorikelkan selkään ja kesäisin laiturilta järven kirkkaaseen veteen. Kirjaston ja kansalaisopiston ovet siinä missä Paljakan rinteetkin kävivät tytölle tutuiksi. Välillä tyttö pääsi mukaan puuhaamaan erilaisia tapahtumia: rastiviikkoa, koiranäyttelyitä tai jokkiskisoja. Aina löytyi syy olla menossa.

Mutta niin kuin kaikkiin satuihin, myös tähän satuun kuuluu varjo. 1990-luvun lama kulki kylän läpi ja pysähtyi monen oven taakse, myös tytön perheen. Työttömyys ja taloudellinen epävarmuus eivät olleet vain sanoja uutisotsikoissa, vaan ne olivat osa arkea. Noista vuosista jäi ymmärrys, joka on kestänyt: vaikka ihminen vastaa itse valinnoistaan, eivät kaikki lähde samalta viivalta. Ja niin – joskus elämän suunta kääntyy sellaisten asioiden vuoksi, joihin ei itse voi vaikuttaa.

Kun peruskoulu päättyi, tyttö valitsi suunnan, jonka ajatteli vievän nopeasti työelämään. Ravintola-alan opinnot ammattikoulussa Savonlinnassa näyttäytyivät mahdollisuutena päästä nopeasti työhön ja elättämään itsensä. Tämä tie veikin tyttöä eteenpäin, mutta pian oltiin kuitenkin taas risteyksessä. Ravintola-ala ei tuntunutkaan omalta. Niinpä matka jatkui pääkaupunkiseudulle, missä tyttö teki työtä toisten arjen tukena. Hän työskenteli kotiapulaisena, päiväkotiapulaisena ja lastenohjaajana. Kuusi vuotta kului hoitaen, auttaen ja katsoen maailmaa monesta suunnasta.

Juuri siellä, työn ääressä, alkoi uusi polku piirtyä tytön mieleen. Lastenohjaajaopinnot ja avoimen yliopiston kasvatustieteen kurssit sytyttivät uteliaisuuden: miksi yhteiskunta toimii niin kuin toimii?

Oppiminen alkoi vetää puoleensa yhä vahvemmin ja niinpä aikuislukion kautta tie vei yliopistoon Joensuuhun. Sinne kulkija jäi, nyt jo nuoreksi naiseksi varttuneena. Juuret alkoivat kasvaa Pohjois-Karjalaan ja kaksikymmentä vuotta kului kuin huomaamatta. Pikkupitäjän kasvatti ja pääkaupungin huiskeen kokenut tyttö löysi Itä-Suomesta paikan asettua ja katsoa maailmaa sopivan etäältä ja läheltä yhtä aikaa. Nuoresta naisesta tuli itsestäänkin äiti ja sen myötä hän sai alkaa opetella elämää kokonaan uudessa roolissa.

Matkan varrella kävi selväksi, että hyvää elämää on monenlaista. Ja että harva rakentaa sen yksin. Yhteiskunta, sen palvelut ja toiset ihmiset ovat osa jokaisen tarinaa. Elämänkokemus opetti myös tämän: kaikki asiat eivät ole mustavalkoisia, eivät elämässä eivätkä politiikassa. Harvoin löytyy yksi ratkaisu, joka sopii kaikkialle ja kaikille.

Siksi kulkija päätti ryhtyä työhön, jossa kuunnellaan, punnitaan ja sovitetaan yhteen erilaisia näkökulmia. Politiikkaan hän otti mukaansa sekä tutkitun tiedon että arjesta opitun ymmärryksen – sen, joka syntyy, kun on ollut toimeentarttuja, hoivaaja, oppija ja opettaja. Vaikka tämän sadun loppu nyt vääjäämättä lähestyy, vielä ei ole aika sanoa ”sen pituinen se”, sillä satu jatkuu yhä. Katsotaan, mihin tytön matka seuraavaksi vie.