Karjalaisessa 15.7.2026 julkaistu mielipidekirjoitus.

Toisinaan törmää puheeseen siitä, että nuorten odotukset elämää kohtaan olisivat jotenkin epärealistisia tai että nuoret eivät olisi valmiita tekemään töitä asioiden eteen. Teen itse töitä tämän ikäryhmän parissa ja näen asian vähän toisin.

Puhun töissä nuorten kanssa paljon heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan ja mielestäni heidän haaveensa ovat aika arkisia. Joku toivoo, että pääsisi töihin heti valmistumisen jälkeen ja voisi muuttaa omaan asuntoon. Toinen suunnittelee jatko-opintoja ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa. Joku miettii muuttoa Kuopioon, joku Helsinkiin. Silloin tällöin esiin nousee myös haaveet omasta perheestä. Realistisia, aika tavallisen kuuloisia haaveita.

Valtaosa nuorista tekee töitä pärjätäkseen opinnoissa ja rakentaakseen toivomaansa tulevaisuutta. Samaan aikaan yhteiskunnan leikkaukset, heikentyneet palvelut ja toisaalta puhe vaatimuksista ja menestymisestä osuu ja uppoaa. Se osuu ja uppoaa juuri heihin, jotka vasta ovat ottamassa ensimmäisiä askeliaan aikuisuuteen.

Työllisyystilanne näyttäytyy monelle nuorelle pelottavana: löytyykö minulle paikkaa ollenkaan? Opintojen aikana monet nuoret sisäistävät ajatuksen siitä, että pitäisi panostaa täysillä, olla huippu ja erottua edukseen. Koska “vain parhaat pärjäävät”. Samaan aikaan viestit ympärillä kertovat, että vakituinen kokoaikatyö ei ole todellakaan itsestäänselvyys, vaikka pärjäisit opinnoissasi miten hyvin.

Erityisesti ammattiin opiskeleville nuorille kuvaillaan tulevaisuutta, joka on omiaan vähentämään heidän uskoa omaan tulevaisuuteensa. Nuoret kuulevat puhetta tulevaisuuden työelämän pirstaleisuudesta ja siitä miten oma toimeentulo pitäisi rakentaa ainakin osittain yrittäjyyden varaan. Heille kerrotaan, että yksi tutkinto ei riitä mihinkään, vaan että tulevaisuudessa tarvitaan laaja-alaista osaamista. Ja kaikkihan sen tietävät, että tekoäly vie joka tapauksessa kaikkien työt. On näissä näkymissä totta toki toinen puoli, mutta täytyy myös muistaa, että me ihmiset sitä tulevaisuutta rakennamme!

Samaan aikaan: aikuisten opiskelumahdollisuuksia ja alan vaihtamista on rajoitettu, korkeakouluun hakeutumisesta on tehty hankalampaa, yrittäjyyden kokeilemisen kynnys on korkea, köyhien lapsiperheiden määrä nousee, lapsiperheiden palvelut heikkenevät…

Ei ihme, että moni nuori alkaa kyseenalaistaa niitäkin omia, arkisia haaveitaan jatko-opinnoista, työpaikan saamisesta ja omasta perheestä.

Nuoret eivät ole haluttomia tai laiskoja, vaan pelokkaita ja epävarmoja tulevaisuuden suhteen. Se lamauttaa.

Opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijaryhmän raportissa on tuotu esiin huoli nuorten hyvinvoinnista, palvelujärjestelmän pirstaleisuudesta ja siitä, miten siirtymät koulutuksesta työelämään eivät ole kaikille sujuvia. Raportissa korostetaan tarvetta vahvistaa ohjausta, lisätä matalan kynnyksen mielenterveyspalveluja sekä rakentaa selkeämpiä polkuja koulutuksesta työelämään – erityisesti niille, joiden kohdalla siirtymät eivät tapahdu suoraviivaisesti.

Muun muassa nämä ovat niitä rakenteita, joiden pohjalta nuoret muodostavat käsityksen siitä, mitä tulevaisuudelta kannattaa odottaa. Silti keskustelu kääntyy liian usein yksilöihin: nuorten asenteisiin, motivaatioon tai “realismiin”.

Millaisen kuvan me aikuiset itse annamme maailmasta, johon nuorten pitäisi uskoa?Millaiselta kuulostaa aikuisten puhe työelämästä, jaksamisesta ja toimeentulosta, kun sitä kuulee 16- tai 18-vuotias, joka yrittää päättää omasta suunnastaan? Kun tulevaisuus tuntuu nuorista epävarmalta, pitäisikö hetki katsoa peiliin ennen kuin osoitamme sormella heitä, jotka vasta ovat matkalla siihen maailmaan, jonka me olemme heille rakentaneet?