Viime päivinä niin perinteisessä mediassa kuin somessakin on puhuttu paljon järjestöjen rahoituksesta, hallinnosta ja johtajien palkoista. Keskustelulle antoi vauhtia sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydmanin esittämä linjaus, jonka mukaan valtionavustuksia saavien järjestöjen palkkakustannuksille ja muille hyväksyttäville kuluille asetetaan aiempaa tiukempia rajoja. Keskustelussa on ollut myös se, kuinka paljon järjestökentällä on päällekkäisiä rakenteita, hallintoa ja niin sanottuja kattojärjestöjä.

Aihe herättää tunteita ja omissakin somekanavissani olen saanut kriittisiä kommentteja puolustaessani mielenterveystyön riittävää rahoitusta. Tämä siitä huolimatta, että olen puhunut yleisellä tasolla ja nimenomaan hyvinvointialueiden näkökulmasta – en minkään tietyn järjestön tai toimijan suulla. On käynyt ilmeiseksi, että jotkut näkevät järjestötyön huuhaana, ja entisten poliitikkojen suojatyöpaikkoina.

Mitä kattojärjestöt tekevät?

Kattojärjestö ei yleensä tarjoa palveluja suoraan kansalaisille. Sen tehtävä on tukea jäsenjärjestöjään esimerkiksi koulutuksella, neuvonnalla, tutkimuksella, vaikuttamistyöllä, viestinnällä ja yhteisten hankkeiden koordinoinnilla.

Lähtökohtaisesti tämä on tehokas tapa toimia. Sen sijaan että sata järjestöä tai paikallisyhdistystä hoitaisi jokainen oman viestintänsä, laatisivat omat materiaalinsa, suunnittelisivat ja koordinoisivat koulutuksensa… nämä asiat voidaankin tuottaa keskitetysti koko valtakuntaan.

Ongelma toki syntyy silloin, jos kattojärjestö alkaa elää ensisijaisesti oman organisaationsa vuoksi. On mahdollista, että syntyy tilanne, jossa kentällä on useita päällekkäisiä toimijoita, joiden työstä suuri osa kohdistuu toisten järjestöjen tukemiseen eikä kansalaisten auttamiseen.

Juuri tähän keskusteluun Rydmanin esittämät linjaukset ovat osittain liittyneet. Uusissa avustuskriteereissä on nostettu esiin hallinnon karsiminen, saman alan järjestöjen yhdistyminen sekä katto- ja keskusjärjestöjen rahoituksen kriittinen arviointi.

En pidä lähtökohtaisesti huonona asiana sitä, että toimintojen järjestämisen tapaa tarkastellaan kriittisestikin, mutta nyt tuntuu, että on hutkittu, mutta ei tutkittu. Tiedän, että moni täällä Pohjois-Karjalassa paikallisella tasolla toimivista järjestöistä on jo nyt joutunut supistamaan kohtaavaa työtä, kun rahoitusta on leikattu ja nyt Rydmanin esityksessä rahoitusta tultaisiin leikkaamaan edelleen noin 84 miljoonalla eurolla.

En myöskään voi mitenkään hyväksyä ministeri Rydmanin linjausta siitä, että avustusta ei jatkossa tultaisi myöntämään järjestöille, joiden toiminnalla ”ei ole selkeää yhteyttä terveyden edistämiseen tai toimintakyvyn rajoitteisiin tai joiden toiminta kohdistuu pääasiassa yhteen tiettyyn ei-terveydellisperusteiseen tausta- tai identiteettiryhmään”.

En tiedä, miten tätä linjausta tullaan tulkitsemaan. Sulkisiko tämä kriteeri pois esimerkiksi ensi- ja turvakodit, rikollisuuden ehkäisyyn tai rikoksen uhrien auttamiseen keskittyvät järjestöt, Meripelastustoiminnanomaisjärjestöt jne.? Odotan kauhulla syksyä ja sitä, miten avustukset tullaan jakamaan.

Entä johtajien palkat?

Julkisessa keskustelussa suurinta huomiota ovat saaneet myös yksittäisten järjestöjen johtajien ja muiden työntekijöiden korkeat palkat.

Sosiaali- ja terveysministeriö on ilmoittanut, että noin 200 valtionavustuksia saavissa järjestöissä työskentelevää henkilöä ylittää uuden 75 000 euron vuotuisen palkkarajan. Vuodesta 2027 alkaen tämän ylittävää osuutta ei voida kattaa avustusrahoilla.

Ymmärrän kritiikin korkeita palkkoja kohtaan, mutta suuret valtakunnalliset järjestöt ovat usein kymmenien tai jopa satojen työntekijöiden organisaatioita eikä ole realistista ajatella, että tällaisten järjestöjen johtajat työskentelisivät vapaaehtoispohjalta. Jos vertailupohjaa hakee, niin pitäisi tarkastella esimerkiksi sitä, minkä verran saman kokoisissa julkisissa organisaatioissa esimerkiksi kunnanjohtajat tienaavat.

Useissa kattojärjestöissä työskentelee myös lakimiehiä ja lääkäreitä. Heidänkin palkkatasonsa järjestöissä on suhteutettava siihen, mitä heidän asiantuntemuksessaan muissa työpaikoissa maksettaisiin.

Hallinto ei ole sama asia kuin hukka

Keskustelussa usein kaikki hallintokulut leimataan turhiksi. Järjestöillä niin kuin muillakin organisaatioilla on omat lakisääteiset ja muut velvoitteensa, jotka koskevat muun muassa taloushallintoa, tietosuojaa, henkilöstöhallintoa, toiminnan raportointia ja hankkeita. Kaikki tämä työ tarvitsee tekijänsä.

Toiminnan pyörittäminen vaatii tiloja, puhelimia, tietokoneita, verkkosivujen ylläpitoa, vakuutuksia, pankkipalveluja ja valitettavasti kaikki tämä maksaa.

En kuitenkaan kiellä sitä, etteikö järjestökenttä olisi vuosikymmenten aikana kasvanut aikamoiseksi vyyhdiksi. Kun samalla toimialalla toimii useita järjestöjä, aluejärjestöjä, keskusjärjestöjä ja hankkeita ja verkostoja, syntyy helposti rakenteita, joissa asioita tehdään päällekkäin ja monella tasolla.

Tunnistan saman haasteen myös oman ammattiliittoni OAJ:n kuin Vihreidenkin organisaatioista. Tarvitaanko kaikkia alayhdistyksiä?

Ennaltaehkäisevän työn arvo ei riipu järjestöjen rakenteista

Olen itse puhunut ennaltaehkäisevän työn puolesta muun muassa mielenterveyden ja päihdetyön osalta. Tuntuu kurjalta lukea somesta jonkun nimettömän lyttäävän esimerkiksi itsemurhien ennaltaehkäisemisen eteen tehtävän työn vain siksi, että sen puolesta puhuu joku järjestö, jota kyseinen henkilö pitää tarpeettomana.

Ymmärrän sen, että vaikkapa järjestöjen johtajien palkkoja tai hallinnon järjestämistä kritisoidaan, mutta eivät ongelmat niissä tarkoita, että ennaltaehkäisevä työ olisi tarpeetonta.

Eikä se, että ennalta ehkäisevät työ on tärkeää, tarkoita sitä, etteikö järjestöjen rakenteita voisi arvioida kriittisesti!

Itse olen paikallistasolla seurannut useiden järjestöjen työtä ja tarkastelen toiminnan merkitystä ”ruohonjuuritasolta”. Pelastakaa Lapset, Viadia, Siniristi, SPR, Nuorisoverstas, Mieli, Martat, liikuntaseurat, 4H, Setlementti, Jomoni, Muisti, MLL, Honkalampi-säätiö – lista voisi jatkua vaikka kuinka pitkään – tekevät näkyvää ja vaikuttavaa työtä sen eteen, että täällä Pohjois-Karjalassa ihmiset voisivat paremmin niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Työtä tehdään suurella sydämellä. En tiedä, kuka paikallisista toiminnanjohtajista tms. ilkeäisi palkkatositteensa julkisesti esitellä, mutta epäilenpä, että sieltä ei ihan niin isoja summia löydy kuin monet tuntuvat ajattelevan.

Ennaltaehkäisevän mielenterveystyön, vertaistuen, kriisiavun ja kansalaistoiminnan tarve ei ole Suomessa vähentynyt. Siksi leikkauksiin pitää suhtautua varovaisesti eikä tavoitteena tai seurauksena voi olla toiminnan alasajo, vaan se, että jokainen julkinen euro käytetään mahdollisimman tehokkaasti kansalaisten hyvinvoinnin tukemiseen.