Olen ollut nyt reilun vuoden itse mukana politiikassa ja sitä kautta myös poliittista keskustelua on tullut seurattua aiempaa intensiivisemmin. Päätökseni lähteä mukaan eduskuntavaaleihin on kääntänyt myös näkökulman. Enää en vain tarkastele poliitikkoja äänestäjänä, vaan olenkin itse se, joka on julkisesti näkyvillä.

Vaikka en ole mikään someräyhäämisen ystävä ollut koskaan, tässä uudessa roolissa olen alkanut suhtautua yhä kriittisemmin siihen, miten ihmiset toimivat somessa ja miten koko systeemi toimii.

Tärkeintä ei suinkaan ole tieto, asiantuntemus tai edes hyvä argumentointi, vaan ärsyttäminen. Mitä kärkkäämmin kirjoitat, sitä enemmän näkyvyyttä saat. Mitä äänekkäämmin saat leimattua ”vastapuolen” tyhmäksi tai pahaksi, sitä enemmän saat tykkäyksiä, jakoja ja seuraajia. Ja algoritmit villiintyvät.

Eikä tämä valitettavasti rajoitu someen, vaan ilmiö näkyy myös perinteisessä mediassa ja poliittisessa ”keskustelussa” ylipäätään. Asioista ei enää keskustella, vaan kaikesta pitää saada revittyä kohu. Eri mieltä oleva on vastustaja, ei keskustelukumppani. Valitettavasti näyttää myös siltä, että vastustajaa vastaan kaikki keinot tuntuvat olevan sallittuja.

Ja ikävä kyllä: tähän ei ole syyllinen mikään tietty puolue, vaan samanlaista toimintaa näkee poliittisen kentän ihan joka laidalla.

Tämä ärsyttää minua. Mikä ihmeen koulukiusaamiskulttuuri politiikkaan on pesiytynyt? Missä on dialogi? Halu ymmärtää toista? Pyrkimys konsensukseen? Missä on kunnioitus toista kohtaan, vaikka asioista ollaan eri mieltä? Ja mikä tässä minua ärsyttää eniten? Se, että ne oikeat asiat, joita yhteiskunnassamme pitäisi hoitaa ja viedä eteenpäin, jäävät tämän meuhkaamisen jalkoihin.

On helppoa kerätä näkyvyyttä kirjoittamalla ihmisistä pahaa. On helppoa irrottaa jonkun sanomisista yksittäinen lause, repiä se irti asiayhteydestään ja rakentaa sillä paheksuntaa. On helppoa ymmärtää tahallaan väärin. On helppoa löytää sosiaalisesta mediasta ”päivän vihollinen”, piikitellä, ilkeillä ja huutaa mahdollisimman kovaan ääneen.

Miltäs kuulostaisi, jos yritettäisiin ymmärtää toista ihmistä? Olla uteliaita? Antaa mahdollisuus siihen, että joku voi olla kanssasi eri mieltä, joku voi joskus olla väärässä, tehdä virheitä tai muuttaa mieltään?

Polarisaatiosta puhutaan paljon, mutta toisinaan tuntuu unohtuvan se, että me kaikki olemme osa sitä ilmiötä. Jokainen kärjekäs päivitys, jokainen ivallinen kommentti ja jokainen vastapuolen pilkkaamiseen perustuva julkaisu rakentaa vähän korkeampaa muuria ihmisten välille.

Enkä minäkään vapaa tästä ole. Kyllä minunkin tekisi mieli joskus osallistua.

Joskus törmään somessa niin huonoihin argumentteihin, tarkoitushakuiseen vääristelyyn tai niin ylimieliseen käytökseen, että melkein pakko olisi sivaltaa takaisin. Sillä kyllä! Minäkin osaan olla halutessani ilkeä, sarkastinen, tuomitseva ja ivallinen. Minäkin osaan halutessani vääristellä asioita ja tulkita lukemani tahallisesti väärin. Nimenomaan halutessani. Mutta kun en halua.

Houkutus tähän kieltämättä on suuri, koska tiedän tasan tarkkaan, että kärjekkäillä vastaiskuilla saisin enemmän huomiota kuin rauhallisella, asiapitoisella kommentoinnilla tai sillä, että en lähde mukaan laisinkaan.

Maailmassa on jo aivan riittävästi ihmisiä, jotka rakentavat omaa näkyvyyttään muiden mollaamisella. En tarvitse lisää seuraajia sillä hinnalla, että osallistun tähän huutokuoroon. Syy on se, että en usko, että yhteiskunnan ongelmat ratkeavat tällä tavalla.

Olen niin monet kerrat niin työssäni kuin toimiessani sovittelijana todistanut siitä, miten ihmiset muuttavat käsityksiään vasta silloin, kun he kokevat tulleensa kuulluiksi. Jos siis haluamme aikaan muutosta, tarvitsemme kuuntelemista ja kunnioittavaa dialogia. Vai luuletko, että kukaan muuttaa mieltään siksi, että hänet on ensin julkisesti nöyryytetty?

Jokainen meistä haluaa tulla kohdelluksi kunnioittavasti. Jokaisella meistä on oikeus siihen. Silloinkin, kun olemme väärässä tai olemme tehneet virheitä. Silloinkin, kun mielipiteemme ärsyttävät jota kuta. Silloinkin, kun me kuulumme aivan ”eri leiriin” kuin toinen.

Tiedän, että tyylini ei tuota niin paljoa näkyvyyttä kuin mitä eduskuntavaaliehdokkaana tarvitsisin. En kuitenkaan aio muuttaa linjaani, sillä haluan jatkossakin pystyä katsomaan itseäni peilistä ilman, että minun tarvitsee miettiä, rakensinko tänään siltoja vai muureja.

P.S. Omassa somessani toivon, että ihmiset uskaltautuvat kommentoimaan, olivatpa he mitä mieltä esillä olevasta asiasta hyvänsä. Arvostaisin kuitenkin sitä, että kommentointi olisi asiaan liittyvää ja muutenkin asiallista. 🙂