Työmatka Italiaan ajoittui Euroviisu-viikolle. Joka vuotinen perinne suoran lähetyksen äärellä meinasi tänä vuonna lässähtää yksin hotellihuoneessa vietetyksi illaksi, mutta sainkin kutsun ystäväni kotiin seuramaan lähetystä. Mikä onni!

Euroviisujen katsominen venetolaisessa kodissa oli ikimuistoinen kokemus! Istuimme yhdessä olohuoneessa ja televisiossa raikasi tuttu yhdistelmä eurodancea, balladeja ja viimeisen päälle ajastettu lavashow.

Euroviisut ovat yksi harvoista asioista, joka yhdistää samalla hetkellä yli 150 miljoonaa ihmistä Euroopassa ja muuallakin maailmassa. Samanaikaisesti Reykjavikissa, Helsingissä, Napolissa, Ljubljanassa, Lontoossa ja Melbournessa ihmiset kommentoivat samoja esityksiä, äänestävät, ihmettelevät naapurimaiden makua ja annettuja pisteitä. Vaikka ulospäin tapahtuma näyttäytyy kevyeltä ja riemukkaalta, on viime vuosina yhä enenevässä määrin viisuihin liittynyt myös monia sellaisia kysymyksiä, jotka ovat saaneet harkitsemaan, pitäisikö tapahtumaa boikotoida tai saako siitä, luoja paratkoon, vielä nauttiakin!

Katsoin ennen viisuja Ylen sarjan Euroviisut: politiikkaa ja lovee, jossa viisujen pitkää historiaa valotettiin nimenomaan politiikan ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen valossa. Sarjassa euroviisututkija Anna Muurinen puhui siitä, että viisujen ytimessä on ajatus tasa-arvosta, suvaitsevaisuudesta, yhdenvertaisuudesta ja ihmisoikeuksista. Itselleni Euroviisut on ennen kaikkea musiikkia, mutta jos glitteriä vähän rapsuttaa, niin löytyköön sieltä alta juuri näitä asioita, mistä Muurinenkin puhuu.

Vuodesta toiseen viisuissa toistellaan, ettei kilpailu saa olla poliittinen. Mutta mitä “poliittinen” oikeastaan tarkoittaa?

Onko poliittista puolustaan esimerkiksi rauhaa ja vastustaa sotaa? Minusta on. Rauha on yhteiskunnallinen asia – mitä suurimmissa määrin. Jos kilpailun slogan on “United by Music”, on vaikea väittää, etteivätkö rauha, solidaarisuus tai ihmisoikeudet kuuluisi siihen. Euroviisujen historiassa on kuultu lukemattomia kappaleita Euroopan yhtenäisyydestä, sodan vastaisuudesta ja toivosta — myös sen jälkeen, kun sääntö epäpoliittisesta sisällöstä kirjattiin kilpailun sääntöihin vuonna 2007.

Tai kun ajatellaan Suomen vuoden 2015 edustajaa, Pertti Kurikan Nimipäiviä. Oliko heidän osallistumisensa poliittista tai yhteiskunnallinen asia? Tietenkin oli. Yhtyeen lähettäminen viisuihin oli erittäin näkyvä yhteiskunnallinen teko. Ajattelen, että sillä heräteltiin ihmisiä pohtimaan sitä, ketkä yleensä saavat näkyä kulttuurissa ja ketkä eivät.

Minusta Euroviisujen pitääkin olla poliittinen siinä mielessä, että se tekee näkyväksi ihmisarvoa, osallisuutta ja oikeutta olla olemassa omana itsenään.

On ilmiselvää, että Euroviisut on poliittinen tapahtuma, mitä en siis itsessään pidä ongelmana. Mielestäni ongelma syntyy siitä, että viisuihin hyväksytään vain sellainen politiikka, jolle on valmiiksi enemmistön tuki, joka on riittävän ”kevyttä ja vaaratonta”. Ja tietysti tämä kaikki pitää voida kuorruttaa glitterillä.

Viisuja katsellessamme eräs seurueestamme totesi, ettei hän aikonut katsoa viisuja lainkaan viime vuosien kohujen vuoksi. Keskustelimme viisujen lomassa myös Suomeen pudonneista drooneista, Palestiinan tilanteesta ja siitä, että juuri tällaisina aikoina on tarvetta myös jonkinlaiselle eskapismille.

Ehkäpä Euroviisuja voi yhtä aikaa sekä rakastaa että kritisoida. Voin tuomita Israelin tekemän kansanmurhan, mutta iloita Lindan ja Peten menestyksestä. Ymmärrän viisujen boikotoinnin, mutta silti ajattelen, että tapahtuma on yksi harvoista aidosti yhteiseurooppalaisista kulttuuritapahtumista. Viisuilla on kyky tuoda ihmisiä yhteen yli rajojen ja jos se menetetään, menetetään paljon arvokasta. Tässä hullussa maailmassa tarvitaan paikkoja ja hetkiä, joissa korostuvat yhteys ja kulttuurinen vuorovaikutus. Vaikka kyseessä olisi vain kolmen minuutin mittainen eskapistinen hetki, suotakoon se meille, jotka sitä tarvitsemme.

P.S. Keskustelu ja pohdinnat pisteistä sekä Suomen sijoituksesta jääköön tässä yhteydessä käymättä. Siihen suohon en nyt tässä yhteydessä jaksa lähteä tarpomaan…