Osallistuin huhtikuun puolivälissä Ilomantsin luonnonystävien järjestämään tilaisuuteen, jossa käsiteltiin kaivostoiminnan ympäristövaikutuksia. On selvää, että kaikella kaivostoiminnalla on konkreettisia, pitkäkestoisia ympäristövaikutuksia, vaikka Talvivaara-katastrofin kaltaiset tilanteet pystyttäisiinkin välttämään. Vesistöjen kuormitus, ilmanlaatu, kaivannaisjätteet, vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen sekä maisemaan nousevat esiin niin asiantuntijapuheenvuoroissa kuin keskustelussa alueen asukkaidenkin kanssa. 

Erityisesti vesienhallinta on kriittinen kysymys. Jos siinä epäonnistutaan, seuraukset ulottuvat laajalle ja sotkua voidaan joutua siivoamaan jopa satojen vuosien ajan.

Itä-Suomi näyttelee Lapin ohella keskeistä roolia kaivosteollisuudessa. Itä-Suomessa on merkittäviä mineraalivarantoja, mutta yhtälailla alueen runsaat ja hyvälaatuiset pohjavedet ovat Suomelle tärkeä luonnonvara. Myös pintavesien tila on Itä-Suomessa hyvällä, jopa erinomaisella tasolla. Näitä vesiä täytyy suojella.

No, entäs sitten, kun niitä mineraaleja ja sitä myöten kaivoksia tarvitaan vihreään siirtymään? Esimerkiksi akkumetallit ovat keskeisiä energiajärjestelmän muutoksessa.

Ensinnäkin on ymmärrettävä, että kaikkia kaivannaisia ei tarvita vihreään siirtymään. Toiseksi kaikki kaivannaisten kysynnän kasvussa ei  selity vihreällä siirtymällä, vaan myös muun muassa digitalisaatio ja yleinen kulutuksen kasvu lisäävät niiden kysyntää. 

Kaivostoiminta on monilla alueilla merkittävä työllistäjä. Erityisesti alueilla, joilla vaihtoehtoisia elinkeinoja on rajallisesti, kaivoksen tuomat työpaikat otetaan ilolla vastaan. Ja onhan isolla työllistäjällä myös epäsuoria myönteisiä vaikutuksia muun muassa alueen palveluihin ja infrastruktuuriin.

Tämä tekee koko kaivoskeskustelusta niin monimutkaisen, että on vaikea itsekään päättää, mitä mieltä asiasta olisi. Ympäristökysymykset, toimeentulo, alueellinen oikeudenmukaisuus… Kuka hyötyy ja kuka kantaa haitat?

Kaivosteollisuudessa ja laajemminkin vihreässä siirtymässä ja kestävyysmurroksessa on kyse ympäristön ja ilmaston lisäksi myös kansalaisten osallisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta.

Hyvä lopputulos asioissa voidaan saavuttaa vain, jos ihmiset voivat aidosti osallistua päätöksentekoon. Pelkkä muodollinen kuuleminen ei riitä, jos paikallisten näkemykset eivät vaikuta lopputulokseen. Jutellessani Ilomantsissa paikallisten kanssa, kävi selväksi, että ihmiset eivät jakaudu yksiselitteisesti “kaivoksen puolustajiin” ja “vastustajiin”. Suuri osa sijoittuu jonnekin näiden väliin ja toivoo ratkaisuja, joissa sekä ympäristö että toimeentulo voidaan turvata.

Koska kaivosteollisuuden alasajaminen ja uusien kaivosten totaalinen kieltäminen on naiivi ja mahdotonkin ajatus, on etsittävä kestävämpiä ratkaisuja sen toteuttamiseksi.  Tällaisia keinoja ovat esimerkiksi:

• kulutuksen vähentäminen ja energiatehokkuuden lisääminen
• metallien kierrätyksen tehostaminen ja ”urban mining”
• kaivostoiminnan tiukempi sääntely ja valvonta
• toiminnan rajaaminen / kieltäminen ekologisesti herkiltä alueilla ja luonnonsuojelualueilla
• kaivosten ”jälkihoidon” varmistaminen
• paikallisten ihmisten aito osallistaminen päätöksentekoon

Tarvitaan siis muutoksia sekä tuotannossa, kulutuksessa että päätöksenteossa.

Itseäni jäi Ilomantsin tilaisuuden jälkeen ehkä eniten mietityttämään kaivostoiminnan ylikansallisuus. Tuntuu hassulta, että Suomen maaperästä voi tulla kaivamaan kuka tahansa meidän yhteistä omaisuuttamme. Kuinka suuri osa kaivosteollisuuden hyödystä jää Suomeen? Kuinka iso osa siitä valuu ulkomaille? Suomen kaivosverohan on maailman alhaisimpia. Ruotsissa kaivosveroa ei ole, mutta ehkä siellä on toimittu muuten fiksummin: suurimmat kaivosyhtiöt ovat valtion omistamia.

Tarvitsemme mineraaleja vihreään siirtymään.
Tarvitsemme työpaikkoja ja alueellista elinvoimaa.
Tarvitsemme puhdasta vettä ja toimivia ekosysteemejä.

Kysymys kuuluu siis, millaisilla ehdoilla kaivostoiminta voidaan hyväksyä ja kuka nämä ehdot määrittelee?

Kirjoituksen innoittajana ja taustamateriaalina toimivat Krista Mikkosen ja Oras Tynkkysen puheenvuorot Ilomantsissa 18.4.2026 sekä Emmi Salmivuoren blogiteksti Kestävyysmurroksen toteuttaminen edellyttää kansalaisten osallisuutta.