Sunnuntaikävely Outokummun vanhalla kaivosalueella sai pohtimaan paitsi frisbeeratoja, myös ajankulua. Outokummun vanhalla kaivoksella menneisyys on niin ilmeisesti läsnä. Historia on kauas näkyvä maamerkki ja osa kaupungin ja ehkäpä myös kaupunkilaisten identiteettiä. 

Kaivostoiminta Outokummussa loppui jo vuonna 1989 ja monenlaisten vaiheiden jälkeen vanhan kaivoksen alue palvelee nykyisin paitsi kaupunkilaisia myös matkailijoita. Osa rakennuksista on jäänyt tyhjilleen ja hiljalleen rapistuneina antavat alueelle omaleimaisen ilmeensä. 

Toisaalta osa rakennuksista on aktiivisessa käytössä. Alueella toimii lukio ja vanhat teolliset puitteet ovat saaneet rinnalleen myös monenlaista kulttuuritoimintaa. Museo, kahvila, ravintola, frisbeegolfrata, lasten kaivos, koirapuisto… Vanhoissa rakennuksissa ja koko kaivosalueen miljöössä on ihan oma tunnelmansa. Jotain sellaista, mitä ei oikein voi suunnitella uudisrakennukseen, vaikka kuinka yrittäisi.

Tämä saikin ajatukseni kulkemaan nykyrakentamiseen ja sitä kautta myös tulevaisuuteen. Ja vähän myös rakentamisen elinkaariajatteluun. Ensiksikin, miten hienoa on, että kaikkea ei pureta ja rakenneta tilalle uutta, vaan olemassa olevaa saneerataan ja käytetään uusiin tarkoituksiin. Tuleeko se halvemmaksi? En tiedä. Mutta materiaalisia resursseja tämä säästää ja tällaisesta historiallisesta kohteesta kun puhutaan, niin onhan se hienoa, että paikan tarina jatkuu.

Nautin yleisesti siitä, että rakennetut miljööt eivät ole geneerisiä ja ”yhteismitallisia”, vaan arvostan alueita, joilla on oma identiteettinsä. Valitettavan usein uudisrakennuksista ja esimerkiksi kaavoitetuista asuinalueista tällainen omaleimaisuus puuttuu. 

Pitkään politiikassa mukana ollut henkilö totesi taannoin, että hän on ollut tekemässä päätöksiä aikoinaan tiettyjen rakennusten rakentamisesta ja nyt hän mukana päättämässä samojen rakennusten purkamisesta. Jotenkin tämä tuntuu hullulta, että nykyrakentamisen tuotoksia ei suunnitella kestämään edes yhtä ihmisikää. Ja että me hyväksymme sen, että rakennamme asioita, joiden ei ole tarkoituskaan kestää.

Mietitäänköhän nykyisissä, edes isommissa rakennushankkeissa sitä, mitä paikalla on sadan tai kahden sadan vuoden kuluttua? Ja jos mietitään, niin voisiko sitä ajatella vielä vähän pidemmälle? Että rakennuksia ei suunniteltaisi vain yhtä käyttötarkoitusta varten ja purettavaksi 40 vuoden kuluttua. Entä jos rakennukset suunniteltaisiin niin, että ne kestävät? Ja että ne kestäisivät myös muutosta? Että niissä olisi vähän ”varaa tulevaisuudelle”?

Ei tämä nyt mikään ihmeellinen, eikä uusi ajatus ole, mutta pääsiäissunnuntain kävelyllä konkretisoitui itselle. Outokummussa ainakin näyttää siltä, että vaikkapa vanha kaivos voikin olla ihan toimiva lähtökohta jollekin uudelle.