Karjalaisessa 6.4.2026 julkaistu mielipidekirjoitus.

Pohjois-Karjalassa monen lapsiperheen arki on kuormittunutta. Noin neljännes perheistä on yhden huoltajan perheitä, mikä on hieman enemmän kuin maassa keskimäärin. Vuonna 2024 toimeentulotukea sai noin 8 prosenttia perheistä . Myös tämä ylittää valtakunnallisen keskitason. Lisäksi lasten pienituloisuusaste on alueella maan korkeimpia. Nämä luvut kertovat siitä, että yhä useampi perhe tarvitsee tukea arjessaan.

Liian usein yhteys sosiaali- ja terveyspalveluihin syntyy vasta siinä vaiheessa, kun haasteet ovat kasaantuneet ja tarvitaan raskaampia, korjaavia palveluita. Painopisteen tulisi sekä inhimillisistä että taloudellisista syistä olla ennaltaehkäisyssä ja matalan kynnyksen varhaisessa tuessa. Perheitä on tuettava silloin, kun huoli herää ensimmäisen kerran eikä vasta kriisin hetkellä. Arjen kasvuympäristöillä, kuten varhaiskasvatuksella, on tässä keskeinen rooli.

Kouluissa oppilashuolto (terveydenhoitajat, kuraattorit ja psykologit) on vakiintunut osa arkea. Sen sijaan varhaiskasvatuksessa vastaavaa hyvinvointialueen tarjoamaa tukea ei SiunSoten alueella ole. Tämä luo aukon palveluketjuun juuri siinä vaiheessa, kun varhainen tuki olisi kaikkein vaikuttavinta.

Varhaiskasvatuksen ammattilaiset tekevät totta kai arvokasta työtä perheiden tukemisessa ja ottavat tarvittaessa yhteyttä lastensuojeluun. On kuitenkin tilanteita, jossa tarvittaisiin palvelua, joka on jotain varhaiskasvatuksen ja lastensuojelun väliltä. Tällöin matalan kynnyksen tuki ja varhainen ohjaus voisivat riittää ehkäisemään tilanteen kärjistymisen.

Kokemuksia hyvistä ratkaisuista on jo olemassa. Joensuussa toimi vielä muutama vuosi sitten varhaiskasvatuksen perheohjaajia, jotka vastasivat juuri tähän tarpeeseen. Toiminta sai kiitosta, mutta koska se ei ollut lakisääteistä, arvaatte ehkä, kuinka sille talouden sopeuttamistoimien yhteydessä on käynyt. Tämä on valitettava esimerkki siitä, miten ennaltaehkäisevä työ jää helposti säästöjen jalkoihin, vaikka hyödyt pitkällä aikavälillä olisivat ilmeiset.

Varhaiskasvatuksen sosionomien lisääminen lapsiryhmiin on askel oikeaan suuntaan, mutta se ei yksin ratkaise tilannetta. Sosionomit työskentelevät lapsiryhmissä ja ovat osa laissa määriteltyä henkilöstömitoitusta, ja heidän ensisijainen tehtävänsä on toimia kasvatusvastuullisina aikuisina lapsiryhmässä. Siksi heidän työpanostaan ei voida irrottaa laajamittaiseen perheiden tukemiseen.

Miltä kuulostaisi, jos varhaiskasvatuksen lakisääteisen henkilökunnan rinnalla toimisi perheiden tukemiseen keskittyvä ammattilainen? Yksi mahdollisuus olisi tuoda varhaiskasvatukseen uusi ammattilainen, esimerkiksi varhaiskasvatuksen kuraattori tai perheohjaaja, jonka palkkauksesta ja toiminnasta vastaisivat yhdessä kunnat ja hyvinvointialue. Tämä ammattilainen toimisi päiväkotien arjessa, tukisi lapsia, henkilöstöä ja vanhempia sekä ohjaisi perheitä tarvittaessa oikeiden palveluiden piiriin. Hyvinvointialueiden ja kuntien välinen työnjako ei saa muodostua esteeksi lasten ja perheiden tuelle. Päinvastoin, tarvitaan tiivistä yhteistyötä ja yhteisvastuullisia ratkaisuja. Olemassa oleva perhekeskusverkosto on hyvä lähtökohta hallinnollisten raja-aitojen ylittämiselle. 

Tällainen malli vahvistaisi palveluketjun jatkuvuutta ja toisi tuen sinne, missä lapset ja perheet jo ovat. Samalla se vähentäisi raskaampien palveluiden tarvetta ja parantaisi hyvinvointia pitkällä aikavälillä. Lasten ja perheiden hyvinvointi on yhteinen asia. Myös vastuun on oltava yhteinen.