Tykkään ajaa reittejä, joita en yleensä kulje. Reittivalinnat ovat pieniä arjen seikkailuja ja tapa tutustua Suomeen. Eräänä maaliskuisena päivänä ajelin halki Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan maisemien. Nyt valitsin reitin, joka oli paitsi entuudestaan tuntematon, myös lyhin. Päädyin tielle 570.

Se oli virhe.

Navigaattorin ohje oli koko ajan silmieni edessä: “Pysy tiellä 570.” Yleensä se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että älä käänny mihinkään. Nyt ohje sai kuitenkin uuden merkityksen. Pysy. Tiellä. Siis kirjaimellisesti yritä pysyä tiellä. Älä aja ojaan.

Tie oli nimittäin paikoitellen paksun sohjokerroksen peitossa, täynnä polanteita ja epämääräisiä lumi- ja jäämuodostelmia, jotka saivat tien muistuttamaan enemmän vatsatautisen säidenhaltijan kokkareista ripulivanaa kuin liikenneinfrastruktuuria. Sen, mitä kaiken sotkun seasta varsinaista tien pintaa näin, niin eipä tien peruskunnossakaan ollut juuri kehumista.

Neliveto autossa ei tällä kertaa ollut vain kiva tekninen lisä, vaan myös henkinen tukeni. 

Suomessa puhutaan mielellään maailman parhaasta snowhow’sta. Me osaamme tehdä talvesta vientituotteen ja brändin. Meillä on maailmanluokan teknistä osaamista, mitä tulee talviolosuhteisiin. Välillä tulee mieleen, että osaammeko käyttää sitä täällä kotona?

Tien 570 auraus vaikutti siltä, että se on tehty kovin kevyellä kalustolla. Paksut polanteet ja sohjon määrä vaikuttivat siltä, että ne olivat saaneet asettua siihen talven mittaan ihan rauhassa. 

En väitä olevani tienhoidon asiantuntija. Mutta jos kuljettaja kiinnittää huomiota tien huonoon kuntoon ratista käsin, voi olla että kunnossapidossa on jotain pielessä.

Tie 570 ei ole ehkä paras esimerkki siinä mielessä, että se on aika vähän liikennöity tie. Ja ymmärränhän minä perusperiaatteen: teiden hoito suhteutetaan liikennemääriin. Kaikkia kilometrejä ei voi hoitaa samalla intensiteetillä. Mutta nämä puutteet eivät ole vain syrjäteiden ongelma. Sama ilmiö näkyy ihan omalla kotikadullanikin Joensuussa, aivan keskustan tuntumassa. 

Välillä mietityttääkin, missä ovat tiekarhut? Ne legendaariset koneet, jotka joskus jyräsivät polanteet pois. Oikeasti tiehöyliä ei tarvitsisi kovin kaukaa lähteä etsimään, kun ihan kotimaakunnassammekin Veekmas Kiteellä niitä rakentaa. Aika harvoin niitä tuolla tiellä kuitenkaan nykyisellään näkee. Kuinka monelta ”halvimman tarjouksen tehneeltä” yritykseltä, joka aurauksen on saanut hoidettavakseen, tällaista kalustoa löytyy?

Edelleenkään en yritä esiintyä tässä asiassa asiantuntijana, mutta jatkan kuitenkin näitä pohdiskeluja. Kuinka paljon resurssikysymys teiden hoito oikeasti on? Mitä Uudenmaan tiehankkeisiin käytetyillä miljoonilla tehtäisiin maakunnissa? Suomessa liikenneinvestoinnit keskittyvät usein suuriin hankkeisiin, erityisesti kasvukeskuksissa. Esimerkiksi Uudellamaalla yksittäiset raide- ja tiehankkeet liikkuvat helposti sadoissa miljoonissa euroissa. Ja juu, ymmärrän kyllä taas perusperiaatteen liikennemääristä ja niin edelleen, mutta…

Mitä yksi 500 miljoonan euron hanke vastaisi suunnilleen tien kunnossapidossa?

Teiden talvikunnossapito maksaa noin 1500€ / km / vuosi. Väyläviraston vastuulla Suomen maanteistä on 78 000 km.

Eli yhden suurhankkeen hinnalla voitaisiin kattaa koko Suomen tiestön talvihoito 4 -5 vuotta. Tai parantaa laatua selvästi 10 vuoden ajan.

Yllä oleva laskelma on karkea ja yksinkertaistettu ja todellisuus on tietenkin paljon monimutkaisempi, mutta se antaa mittakaavaa. Pienilläkin lisäpanostuksilla voisi paikoin olla suuri vaikutus siihen, miltä tie tuntuu ratin takana maaliskuun loskakelissä.

Rahoituksen realiteetit olivat esillä myös Valtioneuvoston budjettipäällikön haastattelussa, jossa todettiin, että julkinen talous pakottaa priorisoimaan menoja tarkasti. Samaan aikaan tieverkon korjausvelka kasvaa. Kysymys on kuitenkin tässäkin valinnoista, mihin niitä euroja käytetään.

Ja vielä yksi asia, ennen kuin joku kommenttikentässä kysyy, että mitä se viherpiiperö teiden kunnosta inisee? Käyttäisi niitä julkisia, kun ne on niiiiiin ympäristöystävällisiä.

Tunnustustan: ajan paljon.

Työ ja perhe-elämä ajeluttavat minua säännöllisesti pitkin Pohjois-Karjalaa, Pohjois-Savoa, Etelä-Savoa ja Kainuuta. Sellaisilla alueilla, joissa joukkoliikenteestä on kyllä kuultu huhuja, mutta ei sitä kukaan ole omin silmin nähnyt. Ajatus joukkoliikenteestä on kaikinpuolin kannatettava, mutta monilla alueilla se ei vain nykyisellään ole todellisuutta.

Toimivassa tieverkossa ei ole kyse vain autoilijoiden mukavuudesta. Se on infrastruktuuria ja turvallisuutta, josta on pidettävä samalla tavoin huolta kuin muistakin yhteiskunnan palveluista. Työmatkoja, tavarakuljetuksia, koulukyytejä, hoivamatkoja… Ei hupiajelua, vaan aitoa tarvetta siirtyä paikasta toiseen.

Palataan lopuksi siihen navigaattorin ohjeeseen “Pysy tiellä 570.” Se oli hyvä neuvo. Pysy siinä urassa, jonka löydät, äläkä tee äkkinäisiä liikkeitä.

Toivottavasti sama ohje ei kuitenkaan ala päteä myös suomalaisen tieverkon kunnossapitoon: pysytään tässä nykyisessä urassa, vaikka tiestö ympärillä rapistuu. Joskus pitää osata tehdä myös korjausliikkeitä.