Joskus luonto tarjoaa sellaisia hetkiä, että leuka kirjaimellisesti loksahtaa. Ja silloin kun sellainen hetki on, niin kamera ei 100 %:n varmuudella ole valmiiksi kädessä ja valmiina kuvanottoon. Tänään tapahtui juuri näin.

Vietin viikonloppua Kotkassa ja sunnuntaiaamun päätin hyödyntää tutustumalla Santalahden luontopolkuun. Olimme jo palaamassa koirien kanssa autolle, kun huomasin katsovani vain muutaman kymmenen metrin etäisyydeltä kahta merikotkaa. Merikotka on jo itsessään vaikuttava näky, mutta kaksi niitä yhtä aikaa! Niiden kohtaaminen niin läheltä tuntui uskomattomalta. Kotkat olivat istahtaneet merimerkin päälle ja sieltä ne hetken tuijottivat minua ja koiria, levittivät sitten upeat siipensä pudottautuen ääneti lentoon. Minä jäin suu auki tuijottamaan lintujen perään. Mikä kohtaaminen!

Ennen kotkien kohtaamisesta olin jo nauttinut lähestyvän kevään tunnusta. Oravat viilettivät puiden rungoilla siihen malliin, että niillä taisi tosiaan olla jo kevättä rinnassa. Kasvien heräämisestä kasvukauteen ei ole vielä tietoakaan, mutta ilmassa on jotain, joka enteilee kevään tuloa. Ainakin auringon valo viipyy päivä päivältä ilonamme vähän pidempään. Ja ehkä omat askeleet ovat sen myötä hieman kevyemmät.

Lähiluonnossa ja sen tarjoamissa mahdollisuuksissa on jotain niin hienoa. Luontoon lähteminen ei vaadi erityisiä varusteita, suunnitelmia tai vapaapäiviä. Riittää, että lähtee ulos. Vaikka polku alkaisi kotiovelta, sille astuminen voi tarjota mahdollisuuden kohdata jotakin. Jos nyt ei merikotkia, niin kuitenkin jotain merkityksellistä.

Kaikilla ei ole mahdollisuutta matkustaa erämaihin tai kansallispuistoihin. Siksi lähiluonto on korvaamatonta. Polku joen rannassa, metsäkaistale asuinalueen laidalla tai lintutorni lahden poukamassa ovat arjen aarteita. Kun luonto on saavutettavissa kävellen tai pyörällä, siitä tulee osa elämää eikä ”retkelle” tarvitse erikseen lähteä. Tutkimukset osoittavat, että jo lyhyt oleskelu metsässä laskee stressitasoa ja parantaa mielialaa. Luonto antaa myös jotain, mitä on vaikea mitata. Ainakin itselleni kohtaamiset muunlajisten kanssa tuottavat vahvan merkityksellisyyden kokemuksen. Sitovathan ne minut konkreettiseksi osaksi elollisten verkostoa.

Suomessa metsät ovat olleet aina toimeentulon lähde. Ne ovat olleet hyvinvointiyhteiskuntamme peruskivi tarjotessaan työtä ja toimeentuloa.

Katsoin kuluneella viikolla dokumenttielokuvan Havumetsän lapset ja kuuntelen parhaillaan Teemu Kaskisen äänikirjaa Yö ja usva. Molemmat teokset käsittelevät metsien tuottamaa taloudellista hyvinvointia ja sitä miten tämä näkökulma on jyrännyt metsäkeskustelussa kaiken muun. Juurissa ja maaperässä elää näkymätön verkosto, latvuksissa lintujen maailma, runkojen ja kivien pinnalla sammalten ja jäkälien hiljainen valtakunta. Tämän kaiken säilymisestä meillä ihmisillä on vastuu.

Luonnonsuojelu ei tarkoita kaiken koskemattomaksi jättämistä, vaan tasapainon etsimistä. Se tarkoittaa sitä, että ymmärrämme metsän arvon myös muuten kuin kuutiometreinä ja euroina. Kun annamme osan metsistä kasvaa vanhoiksi, lahopuun jäädä maatumaan ja purojen virrata vapaasti, annamme samalla tilaa monimuotoisuudelle ja tuleville sukupolville mahdollisuuden kokea luontomme hienouden.

Merikotka toimii hyvänä symbolina luonnonsuojelun tärkeydestä. Laji oli vielä muutama vuosikymmen sitten vakavasti uhanalainen ympäristömyrkkyjen ja vainon vuoksi. Suomessa pesi vain muutamia merikotkapareja. Suojelun ansiosta sen kanta on voimistunut niin, että sunnuntaiulkoilulla lähiluontokohteessa siihen on mahdollista törmätä. Ihan noin vain. 

Ihminen, mene metsään. Haista, maista, kuule, näe. Ja tunne.