Kirsi Varhila ja Johanna Korhonen kirjoittivat Helsingin Sanomissa (HS 19.10.2026) syrjäytymisvaarassa olevien nuorten palveluiden kokoamisesta yhteen. 

Nuorten työllisyyden ja hyvinvoinnin ongelmiin etsitään ratkaisuja monilla uusilla hankkeilla. Hankkeiden tavoitteet ovat hyviä ja tärkeitä. Päivittäin näiden asioiden kanssa työskentelevänä en kuitenkaan voi olla kysymättä: kuinka monta rinnakkaista hanketta tarvitaan, ennen kuin saamme olemassa olevat palvelut toimimaan yhdessä?

Pohjois-Karjalassa nuorten tueksi on jo ansiokkaasti kehitetty monenlaisia toimintamalleja. Ohjaamo tarjoaa nuorille matalan kynnyksen ohjausta ja Varpu-valmennuksessa rakennetaan kokonaisvaltaista tukea tarvitseville nuorille aikuisille polkuja kohti opintoja, työelämää ja muita palveluja. Syksyn aikana Riverian, Siun Soten ja muiden toimijoiden yhteistyössä on käynnistynyt Ammattiin ja työelämään ESR-hanke, jossa tuetaan alle 30-vuotiaiden työ- ja toimintakykyä. Lisäksi Joensuu on mukana myös valtakunnallisessa kaupunginosapilotissa, jolla pyritään vähentämään nuorisotyöttömyyttä.

Näissä kaikissa on paljon hyvää ja on mahtavaa, että näin monen toimijan voimin nuorten ongelmia yritetään ratkaista. Mutta kuka huolehtii siitä, että kokonaisuus toimii?

Ammatillisessa koulutuksessa näemme nuoria, joiden tilanteet ovat hyvin erilaisia. Yksi tarvitsee apua opintojen loppuun saattamiseen, toinen mielenterveyden ongelmiin, kolmas toimeentuloon ja neljäs ensimmäisen työpaikan löytämiseen. Joskus nämä kaikki kietoutuvat yhteen. Työllistymistä ei voi erottaa ihmisen muusta elämäntilanteesta. 

Nuori ei välttämättä osaa hakeutua oikean palvelun piiriin, kun ammattilaisenakin on välillä ymmällään, mihin tahoon missäkin tilanteessa olisi järkevintä ottaa yhteyttä. 

Uusilla hankkeilla voidaan toki tavoittaa ihmisiä ja kokeilla uusia toimintatapoja – löytää toimivia ratkaisujakin. Hankerahoitus voi myös mahdollistaa myös sellaista tukea, johon vakituisissa palveluissa ei ole ollut resursseja. Mutta jos hyväksi havaittu toiminta päättyy rahoituksen loppuessa tai nuori putoaa hankkeen ja toisen palvelun väliin, on ongelma ratkaistu vain määräajaksi.

Siksi jokaisen uuden hankkeen kohdalla pitäisi kysyä myös, mitä jo olemassa olevaa se täydentää, miten sen tulokset siirtyvät pysyviksi käytännöiksi ja kuka vastaa nuoren tuen jatkuvuudesta. Meidän pitäisi hyödyntää nykyistä tehokkaammin myös jo kerättyä tietoa, olemassa olevaa osaamista ja toimiviksi havaittuja malleja. Kaikkea ei tarvitse keksiä uudelleen.

Parhaita asiantuntijoita omassa asiassaan ovat nuoret itse. Annetaan siis heidän kertoa, millaiset arjen sisällöt ja tekeminen tukisivat parhaiten voimavaroja ja toimintakykyä.

Meillä on jo paljon osaamista ja hyviä palveluja. Katse pitäisikin kohdistaa yksittäisten hankkeiden sijasta koko järjestelmään: missä palvelut kohtaavat, missä syntyy päällekkäisyyttä ja missä nuori jää ilman tarvitsemaansa apua?

Tarvitaan myös aitoja mahdollisuuksia päästä töihin. Valmennus ja ohjaus auttavat, mutta ne eivät luo työpaikkoja. Nuorisotyöttömyys ei ratkea sillä, että nuoren työnhakuvalmiuksia parannetaan, jos työpaikkoja ei vain ole.