Olen toiminut vapaaehtoisena rikos- ja riita-asioiden sovittelijana vuodesta 2017 lähtien. Vuosien aikana olen sovitellut varmasti yli sata tapausta. Kun kerron tästä harrastuksestani eri ihmisille, reaktio on useimmiten: ”Miksi ihmeessä haluat käyttää vapaa-aikaasi toisten sotkujen selvittämiseen?” Samaa kysyvät toisinaan myös sovittelun asiakkaat.

Kysymys saa minut aina hymyilemään, mutta ei minulla siihen kauhean kattavaa selitystä ole. Ellei selitykseksi kelpaa sitten sen, että tätä tehdään ”rakkaudesta lajiin”. Ja voin ihan oikeasti sanoa rakastavani sovittelua!

Vuosien varrella vastaan on tullut rikottuja postilaatikoita, humalaspäiissään heiluneita nyrkkejä, sosiaalisessa mediassa jaettuja herjaavia kommentteja, näpistyksiä, pitkään jatkunutta koulukiusaamista… Joskus aika hurjaltakin kuulostavia tilanteita. Toinen osapuoli on toiminut väärin, toinen kärsinyt vahinkoa. Eikä ole harvinaista sekään, että syytä on niin sysissä kuin sepissä ja vahinkoa on kärsinyt molemmat osapuolet.

Tässä yhteydessä lienee hyvä oikaista yleinen väärinkäsitys siitä, että sovittelussa käsiteltäisiin vain nuorten juttuja. Palvelu on tarkoitettu ihan kaiken ikäisille. Omien asiakkaideni ikähaitari on ollut 5-85 vuotta!

Samoja juttuja, jotka sovitteluun tulevat, voitaisiin yhtä hyvin käsitellä käräjäoikeudessakin. Valtaosa sovittelualoitteista tulee poliisilta, joka on tehnyt harkinnan siitä, soveltuuko asia käsiteltäväksi sovittelussa. Saman harkinnan tekee vielä sovittelunohjaaja ja vielä kolmanneksi me sovittelijat. Ja kaikki perustuu tietysti siihen, että asian osapuolet ovat antaneet suostumuksena sovitteluun.

Sovittelun yksi hienous piilee siinä, että toisin kuin oikeussalissa, sovittelusta ei lähdetä voittajana tai häviäjänä . Useimmiten molemmat osapuolet hyvillä mielin. Sovittelussa ei jaeta tuomioita eikä osapuolilla ole velvollisuutta todistaa, miten asiat tarkalleen ottaen ovat menneet. Sovittelussa etsitään yhteistä ymmärrystä siitä, mitä on tapahtunut, mitä siitä on aiheutunut ja miten asiat voitaisiin korjata mahdollisimman hyväksi.

Sovittelutapaaminen on usein ensimmäinen kerta, kun osapuolet pysähtyvät kuuntelemaan toisiaan. Molemmilla osapuolilla on mahdollisuus kertoa, mitä tapahtui, mitä seurauksia asialla on ollut itselle, miltä tilanne tuntui ja miltä se tuntuu nyt. Näissä keskusteluissa vahinkoa aiheuttanut joutuu kohtaamaan toimintansa seuraukset aivan eri tavalla kuin lukemalla paperista viranomaispäätöksen.

Hienoa sovittelussa on myös se, että osapuolet ovat itse toimijoita omassa asiassaan. Sen sijaan, että he odottaisivat passiivisina sitä, että joku ulkopuolinen ratkaisee asian heidän puolestaan, he pääsevät itse rakentamaan ratkaisua. Sovittelun osapuolet saavat itse sopia siitä, miten syntynyt vahinko hyvitetään tai korvataan tai toimintatavoista tulevaisuutta varten. Mielenkiintoista on myös se, että valtaosassa tapauksista vahinkoa kärsineellä osapuolella ei ole rangaistusvaatimuksia, kun asiasta on sovittu muulla tavoin ja molempia osapuolia tyydyttävään sopimukseen asiassa on päästy.

(Sovittelu ei siis automaattisesti ole oikeuskäsittelyn korvaava toimintatapa, vaan on mahdollista, että osapuolet sopivat vahingonkorvauksista sovittelussa ja rikoksesta langetetaan tuomio oikeudessa. Näin on erityisesti silloin, kun kyse on virallisen syytteen alaisesta vakavasta rikoksesta ja / tai rikoksen tekijällä on aiempaa rikostaustaa.)

Moni pitää sovittelua ”pehmeänä” vaihtoehtona oikeuskäsittelylle. Ehkä niin onkin, koska tapaamiset ovat dialogisia kohtaamisia ja kuinka pehmoa – siellä puhutaan myös tunteista! Itse ajattelen kuitenkin niin, että sovitteluun osallistuminen vaatii enemmän rohkeutta kuin oikeussalissa istuminen. On paljon helpompaa puhua neutraalille asianajajalle kuin kohdata ihminen, jota on loukannut tai joka on loukannut sinua.

Sovittelu ei tietenkään sovi kaikkiin tilanteisiin. Mutta silloin kun rikos luonteensa puolesta sopii sovitteluun ja osapuolet ovat siihen halukkaita, on lopputulos yleensä timanttia. Olen vuosien aikana nähnyt vihan muuttuvan ymmärrykseksi, pelon helpotukseksi ja häpeän vastuunkannoksi.

Lähisuhdeväkivallan sovittelu – menetetty mahdollisuus?

Ehdin kouluttautua vuonna 2022 myös lähisuhdeväkivallan sovittelijaksi ja tehdä näitä sovitteluja hieman yli kahden vuoden ajan. Vuoden 2025 alusta voimaan tullut lakimuutos kuitenkin lopetti lähisuhteissa tapahtuneiden rikosten sovittelun kokonaan. Muutoksella oli vahva poliittinen tuki yli puoluerajojen, ja sitä ajoivat aktiivisesti erityisesti naisjärjestöt. Taustalla oli täysin ymmärrettävä tavoite naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisestä sekä huoli siitä, että väkivaltaa kokeneet saattavat suostua sovitteluun painostettuina.

Valitettavasti lakimuutoksessa lapsi meni pesuveden mukana.

Kun sovittelun ulkopuolelle rajattiin lähisuhteet, sovittelu muuttui mahdottomaksi tilanteissa, joissa osapuolina ovat vaikkapa aikuinen lapsi ja vanhempi tai esimerkiksi sisarukset. Ihmiset joutuvat jakamaan elämä toistensa kanssa mahdollisesti vielä vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen. Tapauksilla voi olla laajat vaikutukset sukuun ja muihin lähisuhteisiin. Aiemmin näissä tilanteissa oli mahdollista rakentaa keskusteluyhteyttä turvallisesti koulutettujen sovittelijoiden avulla. Nyt vaihtoehtoina ovat tuomioistuinprosessi tai se, ettei asiaa käsitellä kunnolla lainkaan.

Kenen etu tämä lopulta on?

On myös huomioitava, että väkivallan muodot ovat hyvin moninaiset ja rikosnimikkeitä löytyy rikoslaista satoja. Aina kyse ei ole siis vain siitä, että Matti veti Maijaa turpaan, vaan kyse voi olla siitä, että eronnut pariskunta ei ole päässyt sopuun yhdessä hankitun koiran ”huoltajuudesta” ja toinen on tehnyt rikosilmoituksen asiasta. No nykylainsäädäntö ei mahdollista sitä, että asia käsiteltäisiin sovittelussa, vaan tämäkin asia kuormittaa poliisia ja tuomioistuinta.

Toivoisin, että näistä tilanteista, jotka mielestäni perusteetta jäivät uudistuksen seurauksena sovittelun ulkopuolelle, voitaisiin vielä käydä keskustelua. Esimerkiksi nyt, kun sovittelu on siirtymässä sosiaali- ja terveysministeriön alaisuudesta oikeusministeriöön.

Vuoden 2027 alusta palvelujen järjestämisestä vastaa THL:n sijaan Oikeuspalveluvirasto

Pidän tätä uudistusta lähtökohtaisesti perusteltuna. Sovittelu liittyy läheisesti rikosoikeusjärjestelmään, syyttäjälaitokseen ja tuomioistuimiin. On luontevaa, että sovittelu sijaitsee hallinnollisesti samasta paikasta kuin muutkin oikeusjärjestelmän osaset.

Mielenkiintoista on nähdä, miten uudessa rakenteessa osataan arvostaa vapaaehtoisten merkitystä. Käytännön sovittelutyö perustuu Suomessa suurelta osin koulutettujen vapaaehtoisten panokseen. Myös alueellisten järjestöjen ja muiden palveluntuottajien rooli on ollut keskeinen sovittelutoiminnan organisoinnissa. Muutoksia tähän ei ole ainakaan toistaiseksi esitetty ja toivon, että vapaaehtoisten ja kolmannen sektorin rooli ymmärretään myös jatkossa.

Entä kustannukset?

Esimerkiksi vuonna 2024 sovitteluun ohjattiin Suomessa yli 10 600 sovittelualoitetta, jotka sisälsivät yhteensä lähes 14 550 rikos- ja riita-asiaa. Yli puolet niistä koski väkivaltarikoksia. On vaikea kuvitella, mitä tapahtuisi, jos kaikki nämä asiat käsiteltäisiin poliisin, syyttäjien ja tuomioistuinten kautta.

Jokainen onnistunut sovittelu säästää viranomaisten aikaa, vähentää oikeusprosessien kuormitusta ja ennen kaikkea auttaa ihmisiä pääsemään eteenpäin elämässään.

Kaikkea ei voi mitata euroissa, mutta myös euroissa mitattuna sovittelu on todennäköisesti yksi suomalaisen oikeusjärjestelmän kustannustehokkaimmista palveluista.

Maailmassa on paljon asioita, jotka repivät ihmisiä erilleen. Sovittelu tekee päinvastoin. Se rakentaa siltoja. Siksi käytän siihen mielelläni vapaa-aikaani.