Oheisessa kuvassa on parsittu villasukka. Ei mikään taideteos, vaan todiste poikkeuksellisesta tapahtumasta. Ensiksikin koira söi villasukan tai oikeastaan järsi osan siitä. Toiseksi, minä paikkasin sen.

Tässä kohtaa moni minut tunteva kohottaa kulmakarvojaan. En harrasta käsitöitä. En pidä niistä. En rentoudu langan ja neulan äärellä. Eikä suustani ole varmaan koskaan kuultu lausetta: “tekisipä mieli vähän neuloa”. Ja tässä minä nyt istuin villasukan kanssa, parsinneula kädessä.

Lanka oli valkeaa, sukka beigenharmaa. Lopputulos ei ole järin esteettinen, vaan osoittaa rehellisesti, että tämä on korjattu. Lopputulos kertoo, että tässä on tapahtunut asioita.

Yllättävää on, että kotoani löytyi villalankaa ja parsinneula. Ja vielä yllättävämpää se, että muistan sanan parsinneula. Se kaivautui esiin aivan perimmäisestä muistilokerosta, siitä samasta, josta löytyy palvilihakeiton maku ja märän taulusienen haju sormissa.

(Kuvan villasukka ei ole täydellinen. Niin kuin ei elämäkään. Mutta se on taas käyttökelpoinen.)

Parsinneula, taulusieni ja palvilihakeitto olivat osa peruskouluani. Kaikenlaista sitä peruskoulussa on näköjään oppinut. Sellaisiakin asioita, joiden merkityksen ymmärtää vasta vuosikymmeniä myöhemmin, koiran syömän villasukan äärellä. Joskus on opeteltu parsimista, ei siksi että kaikista tulisi käsityöihmisiä, vaan siksi että elämässä voi tulla hetki, jolloin joku asia on rikki – ja sen voi korjata.

Näitä miettiessäni ajatukset kulkivat myös kiertotalouteen. En heittänyt sukkia pois. En ostanut uusia. Korjasin vanhat. En niinkään ideologisista syistä, vaan koska se tuntui järkevältä. (Ja ehkä myös siksi, että keski-ikäistyvä minäni kuiskutteli olkani takaa, että “ennen vanhaan nämä parsittiin”.) Ja miten iloiseksi tulinkaan siitä, että on olemassa asioita, jotka voi korjata käyttökelpoiseksi!

En tiedä, teenkö tätä uudestaan. Ehkä en. Mutta nyt minulla on beigenharmaa villasukka, jonka neuloksessa on valkea paikka sekä pieni tunne siitä, että osaan enemmän kuin luulin. Kiitos Pipsa. Kiitos suomalainen peruskoulu. Ja kiitos parsinneula, joka olet kärsivällisesti odottanut laatikossa tätä hetkeä.